Isäinpäivän aikaan
Marraskuun toinen sunnuntai ja isäinpäivä. Isänä ja pappana saa jälleen olla läheisten huomion kohteena. Minä minulle maailman tärkeimpien ihmisten huomion kohteena. Omaa isääni muistan tänään kynttilällä Ilmajoen hautausmaalla ja lämpimillä ajatuksilla mielessäni.
Oman isäni kuoleminen runsas vuosi sitten ja luopuminen, vaikka ei mikään yllätys, kosketti syvästi. Isän muistotilaisuudessa muistelin isäni elämää, sitä millainen isä minulla on ollut.
Minulla oli hyvä isä. Tiukka, mutta lempeä ja rakastava. Tiukka säännöissä, rajoissa ja velvollisuuksissa, oikeudenmukaisuudessa. Lempeä ja rakastava antaessaan sen tärkeän turvallisuuden tunteen, jonka päälle oma identiteetti rakentui.
Lapsena ja nuorena sitä tiesi selvästi velvollisuutensa ja rajansa. Tiesi mitä odotettiin. Sai kokeilla ja yrittää. Apua sai, kun sitä tarvitsi. Kiitosta, kun onnistui. Ja kun rajat ylitti, sen tiesi, pelottikin. Oikeutetusti tuli nuhteitakin, useinkin. Silti tiesin aina, että olen hyväksytty, minulla on isä, johon voin turvata ja luottaa. Kiitos kaikesta, isä.
Omaa vanhemmuuttani ja nykyisin myös isovanhemmuuttani mietin usein. Enemmän nykyisin. Mietinkö ajoissa, joskus pohdin. Olenko osannut olla? Olenko osannut olla sitä, mitä itse olen saanut. Rakastava, turvaa antava, lähellä kun on tarvittu, riittävästi tilaa antava, elämään tarpeellisia eväitä antava.
Pohdin. En yritä vastata itselleni. Silti pohdin.
Tämän kuitenkin tiedän ja tunnen; aina, kun omia lapsiani ja lastenlapsia mietin, sydämessäni käy iso lämmin tunne, ainutlaatuinen tunne.
Kiitos, että olette: Timo, Outi, Lotta-Maria, Akseli, Ilona, Elma, Seela, Elle ja Mette.
Hyvää isäinpäivää.